Nyt ajouran jälkeen on tullut hieman aikaa pohtia niin omaa kuin maailman menoa. Tuntui siltä, että haluan kirjoittaa muutamista miettimistäni asioista omia ajatuksiani.
Haluan tuoda esiin näkökantoja kaikille ihmisille niin työelämään kuin urheiluun liittyen. Näkökantoja mistä? Jos yksilö olisi tietoinen näistä asioista aiemmin, pystyisi hän toimimaan urheilijana tai töissään aivan toisella tavalla – tietoisemmalla tavalla – esimerkiksi paineen alla.
Kuka minä olen todellisuudessa?
Nelivuotisen Tietoisen Koulun aikana, jossa opiskelen nyt toista vuotta, olen joutunut itsekin pohtimaan tätä yläotsikon asiaa tarkemmin. Aikaisemmin olen ehkä miettinyt asioita pintapuolisesti, mutta en ole kyennyt enkä osannut tai jaksanut miettiä asioita kovinkaan syvällisesti. Tein viime viikolla koulutehtävää, jossa mietittiin omia piirteitä, jotka ärsyttävät itseä. Miettiessäni tätä melko pitkää listaa huomasin, että suurin osa näistä asioista ei ollutkaan todellista minua vaan ne ovat enimmäkseen opittuja asioita, mitkä olivat tulleet näkyviksi omassa toimintatavassani tai tavassani ajatella. Usein läheisemme, jotka haluavat meille pelkkää hyvää, eivät välttämättä tiedosta esimerkiksi sitä, että jos lapsi kuulee koko lapsuutensa tietynsävyistä puhetta läheisiltään, tällä on väistämätön vaikutus lapsen elämään myöhemmin. Lapsethan ovat kuin pesusieniä ensimmäiset seitsemän ikävuottaan ja imevät itseensä ympäristöstään aivan kaiken. Näistä asioista on vain hyvä olla tietoinen ja kun lapsi on pieni, on vastuu näistä asioista vanhemmilla, sillä eihän pieni lapsi voi tietää mikä on oikein ja mikä on väärin. Hän katsoo ja oppii nämä mallit omasta ympäristöstään.
Mistä kaikki alkaa
Olen pohtinut sitä, että olisiko meidän hyvä lähteä opettamaan meidän koulujärjestelmässämme lapsia jo ensimmäisestä luokasta saakka tietoisempaan ja kokonaisvaltaisempaan elämään. Toki ensimmäisellä ja toisella luokalla nämä opetuskeinot tapahtuisivat enimmäkseen leikin ja mukavan yhdessä tekemisen kautta. Ylemmille luokille mentäessä nuoria autettaisiin löytämään oma itsensä ja opetettaisiin vahvistamaan tätä omaa itseä. Tällä voitaisiin saavuttaa esimerkiksi se, että koulutulokset saattaisivat parantua, melko varmasti koulukiusaaminen vähenisi ja oma suunta siihen mitä haluaa lähteä opiskelemaan isompana selkeytyisi todennäköisesti hivenen aiemmin. Ennen kaikkea voisiko tällä koulujärjestelmä muutoksella vaikuttaa alati lisääntyvään lasten ja nuorten psyykkiseen epätasapainoon? Minä uskon, että pystyisi. Meille kun ei opeteta tällä hetkellä peruskoulujärjestelmässämme sitä mitä on oman itsen ja oman voiman löytäminen ja siitä käsin toimiminen. Itsellänikään ei ollut näistä asioista minkäänlaista käsitystä tai oli jonkinmoinen haju, mutta kuitenkin olin hyvin kaukana siitä mitä se todellisuudessa ja käytännössä on.
Pelosta johtaminen
Ikävä kyllä edelleen ammattiurheilussa ja työelämässä näkee ja kuulee, että niissä johdetaan edelleen valitettavan usein pelon ja uhkailun sekä ehdollistamisen kautta. Urheilija tai työntekijä laitetaan väkisellä tietynlaiseen laatikkoon ja käsketään olemaan sekä toimimaan juuri tietyllä tapaa. ”Palkintona” tästä on sitten se, että urheilija saa valmentajan hyväksynnän ja työntekijä saa johdon hyväksynnän. Tätä kautta yritetään saada urheilija tai työntekijä parempiin suorituksiin. Tästä kuitenkin harvemmin seuraa hyviä suorituksia – päinvastoin.
Auta armias, jos urheilija tai työntekijä on oma itsensä tai tekee jotakin harmitonta tuon tiukan ehdollistetun laatikon ulkopuolelta: kysyy esimerkiksi jonkin hankalan kysymyksen tai vielä pahempaa useita kysymyksiä, joka saa valmentajan tai johdon tilanteeseen, jossa muu ympäristö alkaa huomata, että valmentaja tai johto toimii epärehellisesti tai etteivät he todellisuudessa lunasta juhlapuheissaan kertomiansa asioita. Tällaisessa tilanteessa alkaa valtataistelu, jossa urheilija tai työntekijä jää usein kakkoseksi, koska eihän valmennusjohtoa tai yrityksen johtoa saa haastaa hankalilla kysymyksillä. Miten hankalaa johdolle onkaan, jos muut organisaatiossa alkavat heräämään yhden yksilön kysymysten johdosta, että asiat eivät olekaan niin kuin pintapuolisesti vaikuttaa? Tällainen hankalien kysymyksien esittäjä koetaan usein piikkinä lihassa ja heidät poistetaan organisaatiosta tai yhteisöstä johdon toimesta hyvin nopeasti. Näin toimimalla heistä tehdään myös esimerkkejä siitä mitä tapahtuu, kun esität ”vääriä” kysymyksiä. Tällainen toiminta on pelolla johtamista.
Tällainen yllä mainittu toiminta kertoo siitä, että tällainen organisaatio tai yhteisö on kulttuurissaan edelleen pelon, uhkailun ja ehdollistamisen maailmassa eli tietoisuus organisaatiossa tai yhteisössä on hyvin alhaalla. Jos organisaation tai yhteisön tietoisuus olisi korkeammalla tasolla, koettaisiin hankalien kysymysten esittäjä arvokkaana osana tiimiä, koska sehän on iso lahja, että joku osaa katsoa asioita joltakin aivan toiselta kantilta, jota ei itse edes tullut ajatelleeksi. Miten tällaista – näin tiedostamatonta käyttäytymistä – voi olla vielä tänä päivänä niin paljon? Miksi valmennusjohtoa ja yritysjohtoa ei valmenneta enemmän tietoiseen ajatteluun, tietoiseen käyttäytymiseen ja toimintaan – kokonaisvaltaisesti?
Vastaavasti urheilijan tai työntekijän, joka toistuvasti suostuu uhriksi tällaiseen yllämainittuun pelolla johtamiskuvioon, olisi hyvä miettiä mitä tunteita hänellä on uhrautumisen ja miellyttämisen takana. Miellyttämisen, uhrautumisen ja ylisuorittamisen takana on usein haavoja ja kipeitä tunteita, joiden kanssa olemme jääneet yksin. Nämä alitajuntaan kätketyt tunteet kaipaavat turvallista tilaa jotta ne voisivat tulla nähdyksi ja hyväksytyksi.
Valmennusjohdolla on suunnattoman suuri vastuu urheilijan suorituksesta aivan kuten yritysjohdolla on samainen vastuu työntekijästä. Miten urheilija tai työntekijä voi tehdä parhaansa – aidosti parhaansa – jos häntä ehdollistetaan eli hänet laitetaan hyvin tiukasti laatikkoon, jossa hän ei saa olla aidosti oma itsensä. Enkä tarkoita tällä nyt sitä etteikö urheilijalta ja työntekijältä saisi vaatia niin sanottuja perusasioita kuten esimerkiksi hyviä käytöstapoja ja pitämään kiinni sovituista aikatauluista. Kirjoitan nyt omana itsenään olemisesta sellaisissa kohdin, että saako esittää hankalia kysymyksiä, tehdä asioita erilailla kuin aiemmin on tehty ja tuoda ääneen esiin toisenlaisiakin näkökantoja.
Miten oppia erottamaan maski ja todellinen itsensä?
Yksi asia jota olen myös miettinyt ja katsellut viime aikoina on maskista käsin oleminen ja toimiminen sekä omana itsenä oleminen ja toimiminen. Miten oppia erottamaan nämä puolet itsessä ja miten oppia näkemään, kun ympärillä olevat ihmiset toimivat maskista käsin tai kun he toimivat omasta itsestään käsin. Tätä minäkin harjoittelen edelleen, mutta olen omasta mielestäni päässyt siinä jo hyvin alkuun. Tuntuu, että kerroksia on kuitenkin vielä kuorimatta, jotta pääsen täysin omaan voimaani ja että osaan sekä uskallan olla omassa voimassani kaikenlaisissa tilanteissa.
Haluan kyllä todeta sen, että avopuolisoni Mari on auttanut ja tukenut minua tässä. Yleisestikin se, että oma puoliso on tietoinen auttaa todella paljon. Ei mene puurot ja vellit niin helposti sekaisin. 😊 Eihän se aina tunnu kivalta, kun toinen näkee ihmisten ja asioiden lävitse niin suoraan, mutta minä olen oppinut luottamaan, että lopputulos on aina hyvä ja minä opin aina jotakin, kun vain pysyn rehellisenä itselleni. Mari myös muistuttaa minua siitä, että hänkin oppii, kasvaa ja kehittyy koko ajan itsekin. Näin se onkin. Oppiminen, kasvu ja kehitys jatkuu niin pitkään kuin haluaa, kun ihmisen asenne on tätä kohti ja kun ihminen ymmärtää, että kaikki lähtee liikenteeseen omasta itsestä.
Miksi ihmiset eivät uskalla olla omia itsejään?
Olen seurannut viime aikoina sitä, että miten vähän jotkut ihmiset uskaltavat olla omia itsejään. Omana itsenä oleminen on toki haastavaa, jos on esimerkiksi ehdollistettu jo lapsesta saakka olemaan tietynlainen ja on sitten vielä mennyt töihin yrityksiin tai mennyt urheilijana organisaatioihin, joissa tämä sama ehdollistamisen toimintamalli on vain jatkunut.
Omana itsenä olemista voi alkaa miettimään esimerkiksi kun hakee urheilijaksi johonkin organisaatioon tai kun hakee työntekijäksi johonkin yritykseen. Miten moni uskaltaa olla tässä vaiheessa täysin 100% oma itsensä. Väitän että aika harva, koska useinmiten sitä tulee kyseltyä muualta millainen organisaatio tai yritys on johon haluaisi ja lukee näitä asioita internetistä. Näiden kyselyiden ja selvitysten jälkeen sitä lähtee usein helposti muokkaamaan itseään sen mukaiseksi, että miellyttäisi kyseistä organisaatiota tai yritystä, jotta sitten saisi tämän paikan. Mutta kannattaako tuota tehdä hinnalla millä hyvänsä eli sillä hinnalla, että uhraa itsensä jo hakuprosessissa ja laittaa itsensä tuohon organisaation tai yrityksen luomaan laatikkoon? Moniko kirjoittaa itsestään hakemuskirjeen niin, että on siinä täysin oma itsensä: kertoen rehellisesti tällainen minä olen, tästä minä pidän, tästä minä en pidä, tässä olen hyvä ja tässä en niin hyvä. Aika harva. Useinmiten siinä lähtee kaunistelemaan jotakin asiaa itsestään ja lähtee muokkaamaan itseään organisaation tai yrityksen mukaiseksi sen mukaan mitä on aiemmissa selvityksissään saanut selville. Mutta tässä kohtaa pitäisi soida hälytyskellot ja kysyä itseltään: ”mitä hemmettiä minä olen tekemässä?” Sitä nimittäin saa mitä tilaa eli jos uhraa itsensä jo tässä hakuvaiheessa, lähtee koko prosessi alkuun aivan vinkurallaan. Tällaisessa kuviossa kumpikaan osapuoli – työntekijä ja työnantaja – ei saa haluttua lopputulosta. Työntekijä huomaa varmasti ennen pitkää tyytymättömyytensä työhön, mikäli ei ollut aidosti oma itsensä hakuprosessissa vaan on muokannut itsensä yrityksen haluamaksi. Samoin työnantaja tulee ennen pitkää kärsimään asiasta. Vastuu tästä on kuitenkin työnantajalla, koska työnantaja vastaa hakuprosessista ja näin ollen työnantajan pitäisi kyetä näkemään sen lävitse kuka on aito oma itsensä ja kuka taas ei.
Organisaatiot ja yritykset voisivat myös miettiä vaatimuslistojaan ja työpaikkailmoituksiaan laatiessaan, että mitä he oikein ovat tekemässä: miksi ihmiset pitää laittaa niin tiukasti tietynlaiseen laatikkoon? Minkä kuvan tällainen toiminta antaa organisaatiosta tai yrityksestä, joka haluaa laittaa ihmiset tiukasti tietynlaiseen laatikkoon? Miksi luoda listoja super-ihmisestä, joka on täydellinen, vaikka kaikki tietävät ettei sellaista ihmistä ole todellisuudessa olemassa? On toki olemassa sellaisiakin organisaatioita, yhteisöjä ja yrityksiä, joissa ollaan tietoisuudessa jo hivenen korkeammalla tasolla ja ymmärretään aidosti se, että erilaiset ihmiset ovat rikkaus eikä uhka. Kunpa näitä vain olisi enemmän.
Marko